Porukka siirtyy toiseen osoitteeseen. Tai ainakin osa. Heillä on toisensa. Kenenkään ei tarvitse rynnätä uuteen yksin ihmettelemään. Heidän näkymättömät siteensä vahvistuvat entisestään.
Työ vie. Bisnes vie. Elämä vie. Minne mut, sitä en vielä tiedä. Suunta tosin on jo selvillä. Eteenpäin.
Huhtikuu ei ole kuin tammikuu, se on varmaa. Kesäkuu poikkeaa edellisestä. En kuitenkaan jaksa murehtiä ja märehtiä. Miksikö? Koska tämä on ollut elämääni jo kahdeksan vuotta. Kaikki eivät tätä kestäisi.
Olen sisukas. Osaan vaikka mitä. Mulla on maailman paras mies ja syrra. Perheeni tukee mua. Ystäväni uskovat muhun silloinkin, kun oma usko on jäänyt jälkeen. Olen terve. Lapset antavat voimaa. Juoksen.
En voi valittaa. Porhallan vain eteenpäin. Ja nyt jatkan töitä. Kun niitä kerran on.
Kesä 1989 Pariisissa. Tämänkin biisin esityksen näin livenä. Omistan kappaleen kaiken mullistuksen keskellä vanhaa purkavalle ja uutta rakentavalle, ranskaa opiskelevalle ystävälleni.
Ei kommentteja