Kun ei pääsekään juoksemaan

Keljuttaa kaikkien niiden puolesta, jotka ovat olleet niin onnekkaita, että ovat voittaneet osallistuja-arpajaisissa paikan New Yorkin maratonille, ovat maksaneet tuntuvan osallistumismaksun, matkustaneet isoon omenaan ja kaiken lisäksi ovat vielä treenanneet vietävästi H-hetkeä varten mutta eivät pääsekään juoksemaan. Hyvä kunto ja sporttinen elämäntapa eivät tietenkään mene hukkaan, vaikka ei pääsisikään itse juoksutapahtumaan, mutta keljuinta on se, että NYC:in maratonin peruutus tehtiin viime tipassa. Syy on hyvä ja ymmärrettävä, mutta tapa millä asia hoidettiin on ala-arvoinen. Myrsky maanantaina, keskiviikkona vahvistus että maraton juostaan myrskytuhoista huolimatta ja perjantaina sunnuntain tapahtuma peruttiin. Juoksijoille annettiin turhaa toivoa, kun juoksu olisi voitu peruuttaa saman tien jo alkuviikosta. 

Juoksu ja lapset ovat elämäni suola. Ne on helppo laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta onneksi siitä listan kakkosesta ei tarvitse lasten takia luopua, kuin vain hetkellisesti. Olen kerran jättänyt omasta tahdostani maratonin kesken. Poikani oli nelikuinen ja odotteli minua Tukholman kaupungintalon kieppeillä 15 kilometrin kohdalla. Kun näin hänet, millään muulla ei ollut enää väliä. Jäin imettämään ja sovimme mieheni kanssa, että tapaamme kunhan hän on käynyt ylittämässä muodollisesti 21,1 kilometrin viivan.

Vuotta myöhemmin jouduin jättämään juoksun kokonaan väliin. Samainen pikkuherra sairastui ensimmäistä kertaa kunnolla ollessamme laivamatkalla Tukholmaan. Tutkailimme tilannetta paikan päällä perjantaina ja haimme tavalliseen tapaamme juoksunumerot ja muut tilpehöörit. Juoksupäivän aamuna tajusin, ettei juokseminen ole mahdollista. Vaikka hoitajana olisikin ollut lääkärisiskoni ja tiedän että poikani olisi ollut parhaissa mahdollisissa käsissä, en millään voinut lähteä hänen luotaan. Siinä väsymystilassa ja henkisessä lamaannuksessa en olisi voinut juosta metriäkään. 

Oli rankaa mennä lähtöalueelle ensiaputelttaan kertomaan, ettemme osallistu päivän juoksuun. Ympärillä oli tuhansia innokkaita juoksijoita ja jännitys oli käsin kosketeltavaa. Olisin halunnut olla yksi heistä. Kaikista eniten halusin että poikani olisi taas terve. Repesin itkuun. Huoltojoukoissa ollut isoäiti ymmärsi heti tuskani ja ristiriitaiset tunteeni. Koskapa läheisen sairaus ei oikeuta siirtämään osallistumista seuraavalle vuodelle, paikalla oleva lääkäri kirjasi, että sekä minä että mieheni olimme virallisesti sairaita. 

Pienikokoinen, 7-kiloinen poikani menetti kolmessa päivässä yli puoli kiloa elopainostaan. Yhtä nopeasti kuin lapset sairastuvat, yhtä nopeasti he tuntuvat siitä onneksi toipuvan. Mieheni vahvimpiin tunnekokemuksiin kuuluu varmastikin fillarireissu sairaan lapsukaisensa kanssa. Poika ei ollut syönyt aikoihin mitään. Nähdessään mansikoita, hän osoitti niitä ja sanoi: ”Jag vill ha!” Isä olisi sillä hetkellä ostanut vaikka kottikärryllisen mansikoita pienokaiselleen. ”Ihan mitä vaan rakas haluat!”

Maratonille treenatessa ei voi koskaan olla varma josko lähtöviivan pääsee ylittämään, maaliviivasta puhumattakaan. New Yorkin peruutus ja Tukholman takatalvijuoksu kesäkuussa ovat panneet miettimään, ettei enää oma kunto ja (ikävät) tapahtumat lähipiirissä ole ainoita syitä jättää juoksu väliin. Ne ovat vaan helpompi hyväksyä kuin sääolosuhteisiin liittyvät.

kuva: ING New York City Marathonin FB-sivut